Olen pitkään seurannut tätä keskustelua, jossa on tullut esille monia mielenkiintoista tietoja ja mielipiteitä siitä huolimatta, että tunteet näyttävät välillä käyvän aika kuumina. Ehkä tunteiden nousemista pintaan ei voi välttää, kun kaksi kuumaa aihetta (purkuinto/paikallisuus) saadaan samaan keskusteluun. Pari sanaa haluaisin minäkin sanoa, vaikka en ole varma, tuleeko tässä nyt sanottavammin mitään uutta ainesta keskusteluun.
Ymmärtääkseni ei Turussa kivitaloja 1950-1970-luvulla purettu suhteellisesti ottaen enempää kuin muissakaan Suomen kaupungeissa. Helsingissä purettiin tietysti eniten, mutta koska kivitaloja oli niin paljon ja monet alueet säilyivät varsin yhtenäisinä, vaikutus kaupunkikuvaan ei lopultakaan ollut kovin huomattava. Kuitenkin monia kivitaloja purettiin myös pienemmiltä paikkakunnilla (Hämeenlinnan tapausta tunnen jonkin verran), joilla katunäkymät muuttuivat hyvinkin paljon. Niinpä en osaa pitää kivitalojen purkamista Turussa laajuudeltaan ainutlaatuisena tapauksena Suomen mittakaavassa. Joidenkin purettujen talojen korkea laatu on tietysti toinen kysymys, upeita kuviahan täällä nähty.
Mielestäni Turun kaupunkikuvan suuri muutos sodan jälkeen liittyy nimenomaan keskustan puutalojen purkamiseen. Turullahan oli Suomen suurimpien kaupunkien joukossa harvinainen puukaupungin leima vielä sotien välissä. Keskustan matala tehokkuus ja siitä seuraavat ongelmat tiedostettiin jo tällöin, ja eräs ratkaisuyritys oli ehdotettu diagonaalikaava, jossa rakentamisen volyymia olisi siirretty torin alueelta satamaan päin:
http://www.turunsanomat.fi/sunnuntai/?t ... :0:0:0:0:0:
(Ylin kuva, en valitettavasti löytänyt parempaa linkkiä tähän hätään.)
Tarkoitukseni on sanoa, että en oikein näe, että puukeskustan purkamiselle/tehostamiselle olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin keskustan siirtäminen muualle tai koko kaupungin taantuminen. Torin ja rautatieaseman välinen alue, johon suurimmat paineet kohdistuivat, koostui vielä itsenäisyyden alussa enimmäkseen yksi- ja kaksikerroksisista puutaloista. Siellä myös tehostaminen näkyi ensimmäisenä: esim. Läntisen Pitkäkadun puutaloista ehkä noin puolet (silkka arvio) oli purettu jo 1930-luvun lopulla. Purkuinto ei kuulu yksin 1950-1970-luvulle: vanha rautatieasema purettiin, kun vuoden 1940 toteutumattomiin olympialaisiin luotiin yhtenäistä funkisilmettä, jonka piti viestiä kisavieraille modernista Suomesta.
Autokaupungista tuli 1950-luvulta alkaen todellisuutta Suomessa, eikä puu-Turulla olisi ollut edellytyksiä pysyä mukana tällaisessa kehityksessä. Kun katsotaan muita suuria kaupunkeja, puutalovaltaisin keskusta oli ehkä Vaasassa, jota myös on paljon purettu, ja sittenkin Turun keskusta on aivan toisen kokoluokan kaupunkialueen ydin. En usko, että Turku olisi voinut säilyttää asemansa Suomen suurimpien ja vetovoimaisimpien kaupunkien joukossa, jos keskusta käsittäisi lähinnä matalia puutaloja palokujineen. Turun rinnastaminen Visbyyn ei tee minusta oikeutta kummallekaan kaupungille.
Kun verrataan Suomen kaupunkien kehitystä sodan jälkeen vaikkapa Tanskan vastaavaan, Tanskan vanhempien kaupunkien säilytetty rakennuskanta koostuu kaksi- ja kolmekerroksisista kivitaloista, jotka on rakennettu tiiviisti keskiaikaiseen kaavaan. Suomen oloissa tällaisena näyttäytyy lähinnä Porvoon vanha alue. Palon jälkeinen Turku oli väljä empirekaupunki. Jos todella joudutaan palaamaan historiassa niin pitkälle taaksepäin, että itse asiassa Engeliä on syytettävä Turun purkamisesta, ei oikeastaan historiallisestakaan rakennuskannasta voi hyväksyä kuin linnan ja kirkon. Kaupungin nimellisestä iästä ei ehkä ylipäänsä kannata tehdä kovin kauaskantoisia johtopäätöksiä siitä, minkälaista sen rakennuskannan pitäisi olla: enpä ole Helsingissäkään vielä törmännyt 1500-luvun rakennusperintöön.
Itse olen Helsingistä kotoisin, mutta tyttöystäväni asuu Turussa, joten käyn siellä suurinpiirtein joka toinen viikonloppu. Suosikkialueitani ovat Raunistulan, Nummen ja Vähä-Heikkilän kaltaiset puukaupunginosat sekä alue, jonka nimeä en tiedä: kun torilta lähdetään linnalle päin, matalien puujugendtalojen vieressä nousee asuintorneja jopa 15. kerrokseen. Tällaista aluetta en toista Suomesta tunne, siinä on kaikessa sekavuudessaan ja kolhoudessaankin jotain hyvin urbaania, vähän amerikkalaista tunnelmaa oikeastaan. Turku-vihaa en tunnusta: ennen kuin tunsin kaupunkia paremmin, minulla oli kyllä joitakin ennakkoluuloja.
Ehkä mielikuvia Turusta hallitsevat liiaksi muistot sellaisesta kaupungista, jota ei enää ole, kun nykyinen Turku olisi kaikessa kirjossaan mielenkiintoinen ja kaunis kaupunki.