Taloforum.fi

[Klazu]

Kopsataan tänne nyt keväällä kirjoitetut tarinat ja kuvat Irlannin reissultamme.

[Helmikuun loppu 2008]
Reissuun lähdettiin todellakin jo reilu kolme viikkoa sitten torstaina. Suoraan töistä suuntasimme Berliinin Schönefeldin lentokentälle, josta irlantilaisen halpalenyhtiö Aer Linguksen lennon piti viiden aikoihin lähteä. Lentomme kuitenkin myöhästyi kahteen otteeseen ja lopulta pääsimme matkaan puolitoista tuntia myöhässä, mikä tietenkin harmitti, sillä lennon kesto on vain noin kaksi tuntia (vastaa siis Berliini-Helsinki väliä). Lennon aikana kapteeni sitten selitteli myöhästymistä. Syynä oli aiemman lennon aikana saatu tieto, että koneessa olisi mahdollisesti jotain teknistä vikaa, joka piti tutkia tarkkaan ennen oman lentomme lähtöä. Tämä oli tietysti hieman jännää kuulla lentokoneen jo rullatessa kiitoradalla, mutta kieltämättä myöhästymisen syy oli hyväksyttävä.

Lento meni hyvin ja halpalentoyhtiön palvelussa ei ollut mitään valittamisen varaa. Tietenkään mitään ei lennolla tarjoiltu, mutta kaikki toimi hyvin. Ulkona oli jo hämärtynyt laskeutuessamme Dubliniin. Noudimme matkatavaramme ja nappasimme sen suuremmin ajattelematta Airport Express -bussin kohti keskustaa. Tiesimme kyllä, että hotellimme sijaitsee keskustan pohjoispuolella, mutta arvelimme keskustasta pääsevän helposti toisella bussilla hotellille. Keskustaan saavuttaessa oli jo täysin pimeää ja pienen hetken jälkeen meille valkeni, ettei tarjolla ollutkaan mitenkään selkeää tietoa siitä, mikä bussi veisi meidät hotellillemme. Dublinissa kun julkistaliikennettä operoi monta eri yritystä, ei kukaan tapaamamme henkilö osannut meitä asiassa auttaa. Missään ei myöskään ollut nähtävissä selkeää verkostokarttaa, josta olisi nähnyt sopivan linjan numeron, sekä hotellia lähimmän pysäkin nimen. Saksassa hyvät kartat ja opasteet ovat itsestäänselvyys, joten emme olleet ennakkoon asiaa vaivautuneet selvittämään. Tunnin verran eri puolilla pimeää keskustaa palloiltuamme saimme eräältä nourelta naiselta hyvät ohjeet ja kaiken lisäksi hän oli matkalla samaan suuntaan. Niinpä pystyimme yhtä matkaa matkustamaan noin 20 minuutin matkan hotellillemme.

Nälkä oli jo valtava ja heitimme vain varusteemme huoneeseemme ja suuntasimme läheiseen ravintolaan. Hyvin syöneinä palasimme huoneeseemme, joka sijaitsi todella sokkeloisen hotellin pitkien käytävien viimeisessä sopukassa hotellin ylimmässä 6. kerroksessa. Kerrosluku itsessään ei antaisi odottaa erikoisia maisemia hotellihuoneesta, mutta koska hotelli sijaitsi kukkulalla, aukeni ikkunasta upea näkymä yli koko noin 5km päässä sijaitsevan Dublinin keskustan. Hetken aikaa maisemia sekä paikallista televisiota katseltuamme kävimme väsyneinä nukkumaan.

Perjantaina heräsimme aikaisin ja suuntasimme tien varteen odottamaan bussia. Sillä ajelimme keskustaan. Dublinin julkinen liikenne on sangen kehittymätöntä ja muodostuu lähinnä 2-kerroksisista busseista, sekä muutamasta pikaraitiovaunusta. Busseja on liikkeellä valtavasti ja keskustassa ei voi ottaa valokuvaa ilman, että ainakin yksi bussi tallentuu kuvalle. Oikeasti, niin paljon niitä kaduilla vilisee. Busseilla on ihan kiva matkustaa, tosin meno on aika villiä ja sekavaa. Bussissa kun ei ole tarjolla mitään tietoa, missä kohdin mennään ja mitä asemia on tulossa. Niinpä ainakin paikkoja tuntemattoman turistin pitää suunnata ulko-oven lähelle kytikselle, milloin on syytä jäädä kyydistä. Matkansa voi myös maksaa vain kolikoin ja vain tasaraha kelpaa. Kaikki tämä yhdistettynä todella täysiin busseihin ja mukana oleviin matkalaukkuihin on oikea pieni painajainen hallita. Pääsimme kuitenkin hyvin keskustaan ja hakeuduimme heti ensimmäiseksi aamupalalle läheiseen kahvilaan. Siellä tilasimme perinteisen irlantilaisen aamiaisen, johon kuuluvat seuraavat ainekset: paahtoleipä, paistettu makkara, mustaa makkaraa, todella paksua pekonia, papuja, sekä monella eri tavalla valmistettu munakas. Täytyy sanoa, että kokonaisuus on sangen maittava ja siitä saa todella mojovan aloituksen päivään. Ruokaa ei aamiaisen jälkeen tee mieli kuin vasta joskus iltapäivällä.

Aamupalan jälkeen hajaannuimme omille teillemme pariksi tunniksi. Niina suuntasi tutkimaan keskustan kauppoja ja minä lähdin tutustumaan sikäläisten pankkien palvelualttiuteen rahanvaihdon yhteydessä. Täytyy sanoa, että palvelualttius oli sangen kehnoa ja Irlannin Keskuspankissa sain äärettömän huonoa palvelua jo aulassa, kun suoraan Heikoin Lenkki -ohjelmasta oleva vanha nainen ilkkui minut ulos hiekkaa sisälle kantamasta. Noh, sain kyllä rahaa vaihdettua parissa paikassa ja myöhemmin pienemmissä kaupungeissa palvelu oli todella upeaa. Dublinissa kokemani palvelu kuitenkin vahvisti kaupungista tullutta lopullista kuvaa, josta enemmän myöhemmin.

Puolen päivän tienoilla tapasimme jälleen Niinan kanssa ja kävelimme Dublinin kuuluisan Trinity College -yliopiston kampukselle. Siellä ihailimme vanhoja yliopistorakennuksia ja ostimme pääsylipun yliopiston vanhaan kirjastoon. Siellä päänähtävyys on 800-luvulla kirjoitettu Kellsin kirja, joka on todellinen kirjoitus- ja kuvitustaiteiden mestariteos. Kirjan sivut ovat täynnä uskomattoman pikkutarkasti koristeltuja kuvia ja tekstin joukkoon on tyylitelty upeita kirjaimia. Ennen itse kirjan näkemistä on edeltävissä huoneissa paljon informaatiota siitä, miten kirja on tehty. Informaatioon tutustuessa ymmärtääkin itse kirjan nähdessään arvostaa sitä suurta työn määrää ja vaativuutta, mitä sen eteen on tuolloin 1200 vuotta(!) sitten tehty.

Kirja ei kuitenkaan ole kirjaston ainoa nähtävyys, sillä yläkerrassa sijaitsee Long Room -nimellä tunnettu suuri käytävämäinen sali. Tämä upeasti tummasta puusta veistetty korkea ja pitkä sali sisältää kahdessa kerroksessa noin 200 000 vanhaa nahkakantista kirjaa, joiden omalaatuinen tuoksu täyttää koko huoneen. Valitettavasti niin Kellsin kirjan luona, kuin myöskään Long Roomissa ei saa valokuvata, joten en voi näyttää teille kuvia tästä upeasta paikasta, mutta näkemisen arvoinen se on.

Yliopiston jälkeen kuljimme hetken aikaa vilkasta ostoskatua kohti St. Stephan's Greenin puistoa. Tässä pienessä, mutta vanhassa puistossa ihmettelimme kymmeniä täysissä lehdissä olevia puita ja pensaita ja päädyimme siihen johtopäätökseen, että niiden täytyi olla jotain aina vihreää lajiketta, sillä tavallisissa puissa oli vasta lehtien silmut, kuten Saksassakin tällä hetkellä. Puistosta jatkoimme matkaa Dublinin kahdelle suurimmalle katedraalille. Niihin oli kuitenkin molempiin viiden euron sisäänpääsymaksu, joten jätimme käymättä niissä. Sen sijaan suuntasimme syömään, minkä jälkeen kellon ollessa viisi suuntasimme takaisin hotellille. Siellä Niina lähti kokeilemaan hotellin kuntosalia, jonka jälkeen suuntasimme yhdessä hotellin vieraille ilmaiseen kylpylään. Kylpylä oli todella uusi ja hieno paikka, ja siellä uimme sekä saunoimme pitkään. Sauna oli ihana paikka, sillä se oli aivan kunnollinen Suomesta toimitettu saunakoppi (samanlainen kun Janan vanhemmat rakensivat kotiinsa) suomalaisella Harvian sähkökiukaalla.

Rentouttavan illan jälkeen palasimme huoneeseemme, jossa kuuntelimme ulkona riehuvaa myrskyä, joka paukutti hotellin peltikattoa melkoisesti. Olimme jo päivällä kaupungilla ihmetelleet todella tuulista päivää, mutta koska paikalliset kulkivat t-paidoissa ja joku sandaaleissakin, ajattelimme sään olevan tyypillinen Irlannissa. Vasta seuraavana päivänä luimme, että kyseessä olikin ollut suuri myrsky, johon oli pelkästään Saksassa kuollut yhdeksän ihmistä! Ei siis ihan tavallinen myräkkä, vaikka paikalliset eivät siitä moksis olleetkaan.

Seuraavana päivänä myrsky oli jo ohitse. Suuntasimme jälleen keskustaan aamupalalle, sillä aamupala hotellilla ei kuulunut hotellihuoneemme hintaan. Aamupalan syötyämme, kävelimme jonkin matkaa Dublinia halkovan Liffey-joen rantaa kohti kaupungin vanhaa satamaa. Dublinissa, kuten monessa muussakin Euroopan kaupungissa, ollaan kovaa vauhtia rakentamassa toimistoja ja asuntoja vanhalle satama-alueelle. Otimme jokirannan moderneista rakennuksista muutamia kuvia ja käännyimme jälleen kohti keskustaa. Matkalla ihmettelimme Irlannin ja kaiketi Britanniankin kaupunkien tyypillistä kaupunkirakennetta, jossa aivan siistin pääkadun varrella saattaa olla todella hämyisiä ja sottaisia sivukatuja, joille ei kyllä pahemmin huvittaisi astua. Ylipäätänsä irlantilainen kaupunkirakenne muodostuu matalista, mutta tiiviisti tummasta rakennetuista tiilitaloista. Tyyli ei meitä silti niin ihastuttanut, sillä katujen varsilla on todella vähän puita ja katukuva on siten hyvin betoninen. Siellä täällä on toki hienoja vanhoja rakennuksia, mutta niiden vieressä saattaa olla ties millainen hirvitys. Kokonaisuus on siis sangen sillisalaatti, eikä ainakaan Dublin näyttänyt meistä mitenkään kauniilta kaupungilta.

Pari tuntia kiersimme osin samoja keskustan osia. Dublinin (506 000 asukasta) keskusta ei ole kovin iso, joten kävellen ehtii parissa päivässä koluamaan pääalueet helposti. Poikkesimme keskustan etelälaidalla sijaitsevassa St. Stephan's Green -kauppakeskuksessa, joka oli rakennettu ihmeellisesti kasvihuoneen(?) näköiseksi. Lopulta päädyimme syömään ehdan irlantilaisen pubin yläkerrassa olevaan ravintolaan Temple Barin kaupunginosassa. Ruokana syömäni lohi (kalaa tuli syötyä Irlannissa tarkoituksella sangen paljon) oli todella hyvää ja tuoretta. Ruoan jälkeen jatkoimme matkaamme tutkimaan keskustan kahta muuta suurta ja uutta ostoskeskusta. Hienostotavaratalo Marks & Spencerin ruokaosaston hintataso kuitenkin järkytti meitä niin, että suoritimme ostoksemme alakerran Tescossa. Se oli mukava sattuma, sillä Tescossa näimme ensimmäistä kertaa koskaan itsepalvelu-kassat. Kyllä vain, joillakin kaupan kassoilla asiakkaat pystyivät itse skannaamaan ostostensa viivakoodit ja sitten suorittamaan maksun. Homma toimi kait vain kortilla maksaen ja kassojen edessä oli kyllä valvontapiste, jossa henkilö jatkuvasti valvoi maksamisen sujumista. Jos kassalla teki jotain väärin, pärähti heti sireeni soimaan ja valvoja tuli paikalle selvittämään tilannetta. Itse käytimme ihan perinteistä kassaa, mutta tuollaisenkin systeemin näkeminen oli ihan jännää. Kuulemma juuri Tescoissa kyseinen systeemi on ollut käytössä jo muutamia vuosia, mutta koska Tescoja ei ole Saksassa, ei tuollaista ollut tullut aiemmin nähtyä. Tulevaisuudessa moiset kyllä varmasti yleistyvät muuallakin, koska jälleen kerran kaupalla on siinä mahdollisuus säästää henkilöstökuluissa...

Kaupassa käynnin jälkeen palasimme vielä ihmettelemään Dublinin pääkatu O'Connell Streetin keskellä kohoavaa 120 metrin korkuista ylöspäin ohenevaa Spire of Dublin -maamerkkiä. Tolppa on pystytetty aikoinaan paikalla seisseen amiraali Nelsonin muistomerkin, jonka IRA:n terroristit 1966 räjäyttivät, tilalle. Koska olimme mielestämme nähneet jo tarpeeksi Dublinista. No juu, tiedän kyllä ettemme vierailleet tunnetussa Guinness -olutpanimossa, mutta meistä paikka ei ennakkoon kuulostanut niin kiintoisalta. Guinnessin olut kyllä näkyi kaikkialla Irlannissa, kerta on sikäläinen menestynyt tuote. Olutpanimon sijaan päätimme viettää Dublinin viimeisen iltapäivämme elokuvissa. Kävimme katsomassa Oscar-voittaja "No Country for Old Men" -elokuvan, joka oli todella mielenkiintoinen. Elokuvan jälkeen otimme bussin kohti hotellia. Matka kesti todella kauan, sillä liikenneruuhkat Dublinissa ja koko Irlannissa ovat jotain aivan käsittämätöntä. Ne johtuvat pääosin kehittymättömästä joukkoliikenteestä sekä hajanaisesta kaupunkirakenteesta, jonka tuloksena kaikilla on vähintäänkin yksi auto. Nämä autot kun sitten lähtevät aamuisin ja iltaisin vanhoille ja kapeille teille, on tuloksena Saksaakin huomattavasti pahempia ruuhkia. Oikeasti, matkan hotellillemme olisi kävellyt nopeammin, kuin sen matkasi bussilla. Noh, lopulta perille päästyämme kello ei ollut vielä hirveän paljon, joten piipahdimme vielä uimassa ja saunassa hotellin allasosastolla.

Seuraavana aamuna (sunnuntai) sitten lähdimme noutamaan autoa, jolla oli tarkoitus lähteä kiertämään Irlannin saarta. Tästä matkasta ja seitsemästä viimeisestä päivästämme Irlannissa kerron kuitenkin vasta seuraavassa viestissäni lähiaikoina. Sanotaan vielä pelkän Dublinin yhteenvetona, ettei kaupunki todellakaan hurmannut meitä, vaikka ei kaupungissa varsinaisesti mitään vikaakaan ollut. Dublin vain vaikutti jotenkin tylsältä ja loppujen lopuksi aika keskieurooppalaiselta, jonka kaupunkimaisemiin tottuneina emme varastikaan pystyneet löytämään Dublinista mitään kovin kiinnostavaa.

Vahva irlantilainen aamiainen:


Liffey-joen rannalla on patsaita:


Vanha katedraali Dublinissa:


Trinity Collegen kampuksen vanhoja rakennuksia:


Ruuhkaa O'Connell Streetillä sekä Spire of Dublin:


Rauhaisa hetki pienessä puistossa:


Kasvihuonemainen kauppakeskus:


Tyypillinen irkku pubi:

[Klazu]

Kuten maanantaina kirjoitin, oli Irlannin matkamme kolmantena päivänä aika ottaa alle auto ja lähteä kiertämään saarta myötäpäivään. Heti aamusta kirjauduimme hotellista ulos ja nappasimme taksin kohti autovuokraamoa. Taksin käyttö oli pakollista, sillä Dublinin jo muutenkin kehno julkinen liikenne ei kulje sunnuntaiaamuisin kovinkaan tiuhalla vuorovälillä. Sattumalta onnistuimme nappaaman taksin, jota ajoi kaiketi kiinalainen mies. Juuri ja juuri englantia ymmärtävänä ja puhuvana tämä sitten pienen taksikeskuksen toisen kiinalaisen kanssa käydyn kiinankielisen keskustelun jälkeen ymmärsi, minne halusimme mennä (Avis autovuokraamo). Kaveri painoi läpi hiljaisen Dublinin aika vauhtia. Puolessavälissä matkaa muisti jopa kiinnittää oman turvavyönsäkin. Me takapenkillä koko ajan kännykän GPS:llä seurasimme kartalla, että tyyppi todellakin tiesi minne oli meitä viemässä. Tiesi hän ja noin vartin ajon jälkeen olimme perillä.

Aviksen toimisto oli juuri auennut ja pääsimme sisään täyttämään papereita. Liekö nuorella virkailijatytöllä ollut rankka ilta takanaan, sillä sen verran hän asioita sekoitti. Lopulta saimme auton avaimen ja pääsimme tutustumaan autoon. Auto oli uudehko Toyota Avensis automaattivaihteilla. Autosta ei löytynyt huomautettavaa ja ahtauduin kuljettajanpenkille, eli auton _oikeasta_ etuovesta sisään. Siinä istuessa auto näytti tietysti ihan tavalliselta, mitä nyt ratti oli oikealla laidalla ja vaihdekeppi vasemman käden käytettävissä. Olimme tarkoituksella varanneet automaattivaihteisen auton matkallemme, jotta edes vaihdevipu vasemmalla ei aiheuttaisi itse liikenteen lisäksi turhaa hämmennystä. Auton kojelautaan oli kiinnitetty pieni tarra, joka heijastui tuulilasin alakulmaan ja jossa muistutettiin "drive on left" (aja vasemmalla). Myös Aviksen pihaportin kohdalla kyltti muistutti vielä viimeisen kerran, että Irlannissa liikenteessä ajetaan "väärällä puolella".

Lähdimme liikkeelle. Ensi metrit olivat tietysti jännittäviä ja niinpä päätimmekin hieman kierreillä läheisiä pieniä asuinteitä ja totuttautua erilaiseen näkökulmaan sekä risteyksissä kääntymiseen. Noin vartin jälkeen homma tuntui sujuvan ihan hyvin, joten asetimme puhelimemme navigaattorin kohti noin 250 kilometrin päässä olevaa Corkia.

Reitti vei hyvin nopeasti isoille kaduille ja pian ajettiin 6-kaistaista N7:aa kohti länttä. Vaikka tie oli iso, oli liikenne kuitenkin hyvin vähäist sillä olihan kyseessä sunnuntaiaamu. Matka etenikin oikein mukavasti ja erilaiseen asetelmaan tottui todella nopeasti. Noin kymmenen kilometriä moottoritietä Dublinista länteen hyvää vauhtia ajettuamme, ilmestyi näkyviin lukuisia poliisiautoja. Koko moottoritie lännen suuntaan oli suljettu, sillä aamuyöllä sillä oli ajettu kolmen hengen kuolonkolari, paljastui meille illalla televisiouutisista. Muutenkin tieliikenne oli vaatinut Irlannissa poikkeuksellisen paljon uhreja alkuvuodesta ja joku lehti esittelikin lukemat "vuoden 69 ensimmäistä päivää - 69 kuollutta liikenteessä". Eli tarkkana oli syytä olla, sillä tässäkin onnettomuudessa kyseessä oli ollut moottoritietä väärään suuntaan ajaneen auton nokkakolari vastaantulleiden nuorten auton kanssa.

Pääsimme kuitenkin hyvin kiertotietä pitkin eteenpäin. Noin 50 kilometriä ajettuamme söimme aamupalan eräässä tienvarsi ravintolassa. Pian tämän paikan jälkeen hyvä ja suora moottoritie päättyi ja tie muuttui 2-kaistaiseksi. Maisemat ympärillämme muuttuivat enemmän maaseutumaisiksi, vaikka asuintaloja piisasikin yhä sinne tänne ripoteltuna. Vehreitä ja pienesti kukkulaisia maisemia oli mukava katsella, vaikka välillä pienet sadekuurot hieman häiritsivätkin näkyvyyttä. Koko ajan ajamamme tien ympärillä oli käynnissä uuden Dublin-Cork moottoritien työmaa. Cork on vähän Tamperetta pienempi kaupunki, mutta silti Irlannin toiseksi suurin kaupunki. Näin kaupunkien välistä tietä oltiin parantamassa koko matkalle moottoritieksi. Kylteistä päätellen EU oli rahoittamassa tätäkin hanketta, kuten monen monta muutakin näkemäämme tietyömaata. Ovat näemmä irlantilaiset osanneet hoitaa asiansa EU:ssa...

Pitkä tietyömaa hidasti matkaamme, sillä jouduimme ajamaan paljon tilapäisiä teitä pitkin. Puolet ajasta navigaattorimme luulikin meidän ajavan pellolla. Navigaattorilla ei ollut muutenkaan helppoa, sillä Irlannissa piisaa liikenneympyröitä. En liioittele alkuunkaan kun sanon, että joissain kohdissa moottoritielle liittyminen vaati neljän(!) liikenneympyrän läpi ajamista. Liikenneympyröitä on todellakin maassa tuhansia ja niitä löytyy pienistä aina isoihin kolmikaistaisiin asti, jopa pienen pienissä kylissä. Helppohan niissä oli väärään suuntaankin ajella, mutta jatkuvasti lähestyvästä liikenneympyrästä huutava navigaattori alkoi jo pikkuhiljaa risomaan.

Lähempänä Corkia oli tarjolla valmis moottoritie, mutta maksullisena. Emme olleet kovin halukkaita maksamaan tien käytöstä, joten ajoimme vanhaa pikkutietä pitkin. Vuoroin menimme uuden tien yli ja ali puolta vaihdellen. Matka oli hidas, mutta maaseutumaisemat sekä pienet ohitettavat kylät olivat mukavia katsella. Sääkin parani iltapäivän puolella, joten mikä siinä oli ajellessa.

Corkiin saavuttuamme aloimme etsimään majoitusta. Meillä ei ollut etukäteen varattuna yhtään yöpymispaikkaa viideksi seuraavaksi yöksi, joten paikat piti löytää joka illaksi. Hieman aikaa Corkin katuja ajeltuamme päätimme ajaa noin kuuden kilometrin päässä olevaan Blarneyn kylään. Tästä pienestä turistikylästä löysimmekin lopulta hienon kartanohotellin, jossa yö maksoi 115 euroa (reissun "ennätys"). Noh, päätimme ottaa sen, sillä hotellissa olisi sauna ja kuntosali. Iltapäivä oli jo pitkällä ja meillä alkoi olla nälkä. Hotellin hieno ravintola oli tupaten täynnä, sillä tuona sunnuntaina Irlannissa vietettiin äitienpäivää ja ihmisiä oli saapunut ruokailemaan. Ajoimmekin takaisin Corkiin, jossa olimme ohimennen huomanneet ison uuden ostoskeskuksen olevan auki. Siellä ruokailtuamme palasimme hotellille, jossa Niina lähti kokeilemaan kuntosalia. Saunassa käynti sitä vastoin jäi väliin, sillä miesten puolen sauna osoittautui olevan täysin kylmä, sillä kukaan ei ollut tajunnut laittaa sitä päälle. Hieman harmissamme palasimme huoneeseemme katsomaan telkkaria.

Seuraavana päivänä kävelimme aamukasteisen puiston läpi Irlannin kuuluisimmalle linnalle, Blarney Castlelle. Tämä korkea kivilinna on säilynyt hyvin ja linnan huipulla 40 metrin korkeudessa sijaitsee kuuluisa Blarneyn kivi. Legendan mukaan kiveä suudellessa saa verrattomat puheenlahjat. Legenda periytyy 1300-luvulta, jolloin elänyt sulavasanainen ja juonikas Cormac McCarthyyritti huijata linnaa itselleen kuningatar Elisabeth I:ltä. Tähän tuskastunut kuningatar alkoi kutsua McCarthyn kaunopuheista hölynpölyä "blarney" sanalla. Kivi itsessään oli McCarthyn suvun perintökalleus ja siksi legenda kiteytyi kiven ympärille.

Kaikesta historiasta ja legendasta huolimatta emme innostuneet suutelemaan limaista kiveä. Suudellakseen kiveä tarvitsee asettautua selin todella hankalaan asentoon kahden miehen pideltäväksi. Tästä otetaan sitten valokuva, jonka lunastaminen maksaa kympin. Meitä tämä ei kiinnostanut, mutta itse linna oli mielenkiintoinen kiivetä. Linnan välittömässä läheisyydessä on lisäksi todella vanha metsä, jossa kannattaa ehdottomasti käydä kävelyllä. Metsä on kuin elokuvien satumetsä ja täynnä todella jännästi kippuraan kasvaneita suuria puita, ihmeellisesti muodostuneita ja asettautuneita kiviä, kallion sopukoita ja löytyypä sieltä vesiputouskin. Tunnelma kävelyn aikana oli totisesti maaginen ja ihanasti saimme nauttia kaikesta aivan kaksistaan, sillä aamusta paikalla ei ollut vielä monia turisteja.

Noudimme tavaramme ja pakkasimme auton. Kävimme heittämässä Corkissa vielä pienen kierroksen autolla ja otimme suunnaksi noin 80 kilometrin päässä sijaitsevan Killarneyn pikkukaupungin. Killarneyhyn vievä N22 ei tarjoa Corkin päässä ihmeellisiä maisemia, mutta noin 50 kilometrin kohdalla tie muuttuu hyvin mutkaiseksi. Ihan loppumatkasta tie kohoaa noin 400 metrin korkeuteen ja hetken aikaa ajoimmekin lumisateessa. Maisemat ympärillä muuttuivat kerta heitosta jylhän karuiksi ja ihailimme ympärillä kohoavia noin 600 metriä korkeita vuoria. Killarneyhyn saavuimme noin kolmen aikaan iltapäivällä ja majoituimme hienoon neljän tähden hotelliin. Pienen levon jälkeen suuntasimme kaupungille syömään. Ruoan aikana ulkona tuli vettä hetken aikaa kuin saavista, mikä on Irlannin länsi-rannikolla hyvin tyypillistä meren läheisyydestä johtuen. Toivoimme, että sää olisi meille silti seuraavana päivänä suotuisa, sillä edessä oli Irlannin kuuluisimman maisemareitin Ring of Kerryn kiertäminen.

Tiistaiaamuna lähdimme matkaan heti aamusta. Heti Killarneyn ulkopuolella saimme auringonpaisteessa ihastella vihreiden niittyjen takana jopa kilometrin korkeuteen kohoavia lumihuippuisia vuoria. Näkymä oli mieletön, sillä ainakaan itse en ole oikein koskaan nähnyt vuoria. Poikkesimme pienelle sivutielle, jota pitkin ajoimme keskellä maaseutua. Irlannin länsi-rannikko on hyvin repaleinen ja siellä on monia pitkiä niemiä. Ajaessamme saimmekin ihailla kapean Dingleyn salmen toisella puolen olevaa Dingleyn niemimaata. Tie jatkui yhä kapeampana kohti länttä. Välillä kuljettiin vuoren rinteen reunaa niin, että oikealla puolella avautui meri allamme. Välillä mentiin puolestaan hieman enemmän niemimaan keskellä pienten kylien läpi suurien laaksojen poikki. Noin yhdentoista aikoihin olimme saavuttaneet pienen Portmageen kylän aivan niemimaan länsirannalla. Ajoimme pientä hiekkatietä vielä pari kilometriä, jonka jälkeen auto oli pakko jättää lammasaitauksen kylkeen parkkiin. Matka jatkui kävellen traktoripolkua pitkin parin kilometrin matkan nummen rinnettä ylöspäin, kohti huippua.

Rinteen kipuamiseen tarvittujen 40 minuutin kuluessa meinasi loppua usko homman järkevyyteen, sillä ympärillä ei ollut kuin niittyä. Lopulta rinteen harjan saavutettuamme aukesi edessä huikea näkymä: noin 300 metriä syvä pudotus suoraan alla vaahtoisena pauhaavaan Atlantiin. Näkymä oli uskomaton ja saimme nauttia siitä täysin kahdestaan. Ympärillä ei ollut aitoja, ei muita ihmisiä, ei mitään. Vain me kaksi ja ympärillämme aukeava aava näkymä Portmageen kylän laaksoon, Dinglen niemimaalle sekä horisonttiin jatkuvalle Atlannin ulapalle. Olimme halunneet saavuttaa läntisen pisteen, jossa Irlanti loppuisi ja meri alkaisia ja sen totisesti olimme löytäneet. Ulapan takana olisi seuraavana mantereena Amerikka, tuhansien kilometrien päässä. Oli pakko lähettää pari tekstiviestiä tuttaville. Hassua kyllä, eräs työkaverimme laittoi meille heti perään vastauksen ja terveiset New Yorkista, jossa oli paraikaa. Siis tasan tarkkaan tuon edessämme auenneen veden toiselta puolen. Ajatus oli meistä hurja.

Niemi jossa olimme, ei varsinaisesti ole aivan läntisin piste Irlannissa. Viereinen Dinglen niemimaa työntyy noin kilometrin pidemmälle länteen ja lisäksi rannikon edustalla on täysin asumattomia kalliosaaria (asukkaina on vain tuhansia lintuja). Joka tapauksessa Irlannin länsi-rannikko on koko Euroopan läntisin piste ja sijaistee jopa Portugalia lännempänä (vaikea uskoa aluksi, mutta kartasta tarkistamalla tämän näkee).

Emme olisi millään malttaneet jättää maisemia, mutta lopulta oli pakko lähteä palaamaan autolle. Kävelymatka, kuten koko aamupäiväkin, sujui ihanassa auringonpaisteessa. Sää oli todellakin suotuisa meille tänä tärkeänä päivänä. Autolle päästyämme jatkoimme matkaamme niemimaan rannikon reunaa mutkitellen. Upeita maisemia piisasi edelleen ja jatkuvasti pysähtelimme tien sivuun, sillä edessä aukeni koko ajan aiempaa hieman hienompia maisemia. Oli upeaa ajella mutkittelevaa tietä pitkin, kimalteleva meri koko ajan toisella sivustalla, jopa parin sataa metriä syvemmällä. Noin viiden aikaan iltapäivällä saavutimme Killarneyn Kansallispuiston laidan. Siellä pysähdyimme kuuluisalle Lady's View -näköalapaikalle muutaman valokuvan verran ja jatkoimme kiemurtelevaa tietä kohti laaksoa.

Tässä vaiheessa on paikallaan mainita Irlannin maanteistä. Varsinkin länsi-rannikolla tiet ovat hyvin kapeita; vain noin auton mittaisia ja pientareita ei oikeastaan ole. Lisäksi tiet ovat hyvin mutkaisia, mäkisiä ja liikennettä on valtavasti. Tästä johtuen suomalainen voisi kuvitella, että teiden nopeusrajoitus olisi luokkaa 50km/h, mutta mitä vielä! Melkein kaikki tiet ovat 100km/h ja vauhti ei hidastu edes tasoristeysten kohdalla. Satanen on kuitenkin sellainen vauhti, ettei sitä yksinkertaisesti pysty teillä ajamaan. Vaikka ajaisi kuin hullu, ei teillä pysty paljoa kahdeksaakymppiä enempää ajamaan. Eli ylinopeutta ei tarvitse pelätä ajavansa. Otimme pari hauskaa kuvaa, jossa on ensiksi 100km/h kyltti ja heti perässä hyvin kurvikkaasta tiestä varoittava kyltti. Yhdessä kuvassa on puolestaan melkein kärrypolun tasoinen tie, jolla seisoo lampaita. Nopeusrajoitus tiellä: 80km/h. Irlantilaiset ajavat todella kovaa ja varsinkin kuorma- ja linja-autojen kohdalla saa olla todella tarkkana ahtaan tien kanssa. Ihmetellä sopii myös, ettei Irlannista tule myöskään enempää rallikuskeja, sillä noilla teillä harjaantuu.

Ring of Kerry on 214km pituudeltaan mielettömän upea kokemus ja ehdottomasti suositeltava kokemus! Pieni Killarney on hyvä paikka yöpyä, sillä sieltä alkaa ja sinne loppuu monta eri niemimaita kiertävää tietä. Majoituspaikkojen määrästä päätellen Killarney ja koko länsi-rannikko onkin kesäisin ihan täynnä turisteja ja ajankohtana meidän matkamme helmi-maaliskuun taite on täydellinen - jos vain säät suosivat. Meillä kävi sään kanssa tuuri, mutta meitä jäi kyllä kovasti harmittamaan, ettei tällä matkalla ollut aikaa tutustua muihin niemimaihin. Koko läntinen rannikko on kuitenkin jylhää ja karua kivikkoa, joten edessä oli vielä monta upeaa maisemaa.

Koska matkapäiviä on vielä kerrottavaksi viisi, päätän tämän viestini tähän ja palaan matkatunnelmiin piakkoin vielä yhden viestin turvin.

Toyota, jossa kaikki väärinpäin:


Blarneyn korkea linna:


Niitty takanaan kilometrin korkuiset vuoret:


Kallion kyljessä kulkeva tie:


Villi maantie, yritäppä ajaa rajoituksen mukaan:


Portmageen rantakalliot ja Dinglen niemimaa. Meri siis noin 300m alapuolella:


Katse ulapalle, kohti Uutta Maailmaa:


Kuvaajamme Atlanti takanaan:


Hämärtyvä ilta Killarneyn Kansallispuistossa:

[Klazu]

On aika kirjoittaa viimeiset kuulumiset Irlannin reissultamme. Reissulta, josta on jo itseasiassa kuukauden verran, nyt kun asiaa ajattelen. Ajankulun vauhti vain yllättää. :-)

Upean Ring of Kerryn jälkeen pakkasimme tavaramme Toyotaan ja jätimme Killarneyn taaksemme keskiviikko aamuna. Suuntasimme kohti pohjoista, silti länsi-rannikolla pysyen. Hieman ennen puolta päivää pysähdyimme pariksi tunniksi Limerickin kaupungissa, josta ei kuitenkaan irronnut mitään kerrottavaa. Limerickin jälkeen reissu eteni sangen vikkelään moottoritietä pitkin kohti Enniksen pikkukaupunkia. Matkalla pystyimme moottoritieltä nopeasti bongaamaan tien varrella seisovan "Irlannin toiseksi kuuluisimman linnan", Bunratty Castlen. Koko aamupäivän hieman sisämaan puolella ajaettuamme, suuntasimme Enniksestä jälleen kohti merta ja kuuluisia Moherin rantakallioita (Cliffs of Moher).

Moherin rantakalliot sijaitsevat tuulisella paikalla, suuren peltoaukean laidalla ja paikka on todellinen turistimagneetti. Sen huomaa kaikesta: paikalla on isot ja tilavat pysäköintialueet (pysäköinti 8€!), on musisoijia ja turistikauppoja. Me emme oikein innostuneet paikasta, sillä niin turisteille rakennetun oloinen se on. Tunne turistikohteesta vain voimistui, kun kävelimme jyrkänteen reunalle. Turisteille on aidattu turvallisesti hyvät tilat, kauas itse jyrkänteestä. Itse asiassa pääsy on vain niin kauas reunasta, että alueesta saa hieman huonoja kuvia. Itse luonnonmuodostelma on kyllä upea ja kalliot todella jylhät. Pystysuoraa pudotusta Atlantiin on noin 300 metriä, mikä on huikea näky. Kallioseinämän koloissa erilaiset linnut pitävät pesäänsä ja alhaalla meri pauhaa.

Paikka ei silti ole täysin turvallinen ja hurjapäille on tarjolla jännitystä. Epävirallista polkua pitkin pääsee aivan jyrkänteen reunalle, joka onkin jännitystä nostattava kokemus niinkin tuulisena päivänä kuin tuolloin oli. Tällä reuna-alueella saa tosissaan olla varovainen, ettei tuulenpuuska repäise mukanaan. Onneksi tuuli sentään yleensä käy mereltä päin, joten puuska lennättää maalle, eikä mereen. Silti, emme tunteneet halua jatkaa jyrkänteen reunaa kulkevaa polkua kovinkaan pitkälle, vaan tyydyimme ottamaan kuvia vähän turvallisemmasta paikasta.

Moherin rantakalliot olivat meistä pieni pettymys turisteineen (kesällä turisteja piisannee jo aivan liikaa), joten jatkoimme rannikkotietä pitkin pohjoiseen. Parinkymmenen kilometrin päästä maisema ympärillämme muuttui tyystin, sillä olimme saapuneet Burreniin. Burren on jäätiköiden sileäksi kuluttama suuri kalkkikivialue, jossa karua kivikkoa on silmänkantamattomiin. Alueella ei todellakaan kasva ruohon ja kukkien lisäksi yhtään mitään. Itse kivikkokin on jännän mallista, sillä jäätikkö on kaivertanut ihmeellisiä kuvioita kiviin. Maisema on äärimmäisen karua ja olimme hyvin hämmästyneitä nähdessämme lampaita ja lehmiä laiduntavan täälläkin. Vähän pidemmälle ajettaessa lehmiä näkyi jopa kivisten kallioiden rinteillä ja ihmettelimme miten niinkin kömpelö eläin mahtaa pysyä pystyssä moisessa maastossa. Vitsailimme keskenämme, että tiellä pitää varoa rinnettä alas vyöryviä lehmiä ja että tien laidassa pitäisi ehdottomasti olla kyltti, jossa lehmä vierii alas rinnettä, ketarat pystyssä. Sellainen olisi mainio näky. :-)

Illaksi ehdimme Galwayn kaupunkiin, joka on Irlannin kolmanneksi suurin kaupunki (noin 73 000 asukasta). Galway on nuorekas kaupunki, joka kasvaa todella nopeaan tahtiin, niin että 100 000 asukkaan rajan ennustetaan ylittyvän vuoteen 2020 mennessä. Itse asiassa prosentuaalisesti tarkastellen, kyseessä on yksi koko EU:n nopeimmin kasvavista kaupungeista. Tämän kyllä huomaakin, sillä uusia taloja on kaikkialla ja tiet ovat aivan tukossa. Liikennemäärien räjähtäminen on selvästikin ylittänyt väylien vetokyvyn. 2-3 -kaistaiset liikenneympyrät kehätiellä vetävät huimat määrät autoja joka hetki (liikennesirkus on hauskan näköistä), mutta niissä saa silti olla tarkkana, koska meno on villiä.

Irlannin väestö on ylipäätänsä kovassa kasvussa, sillä määrä kasvaa 2,5% vuodessa. Se on kova lukema, sillä se tarkoittaa noin 100 000 uutta asukasta joka vuosi. Eurooppalaisittain poikkeuksellisesti sangen merkittävä osa kasvusta tulee vieläpä korkeasta syntyvyydestä, mutta myös suuri määrä maahanmuuttajia kasvattaa väestöä. Irlannin väestön määrä on tällä hetkellä 4,4 miljoonan kohdalla, mutta jos kasvu jatkuu, saattaa Suomikin jäädä Irlannille alle 15 vuodessa. Tämä on sinäänsä jännä kehityksen suunta, sillä perinteisesti irlantilaiset ovat lähteneet maastaan siirtolaisiksi. 1800-luvun nälänhätien ajamana maasta lähti esim. Amerikkaan satojatuhansia, jossei jopa pari miljoonaa siirtolaista. Lentokoneessa lukemani lehden mukaan amerikkalaisista jopa 37 miljoonalla on irlantilaiset sukujuuret. Kuuluisia amerikan-irlantilaisia ovat olleet muun muassa Henry Ford ja Walt Disney. Lisäksi maan presidenteistä jopa kolmanneksella on irlantilaisia sukujuuria.

Kova väestönkasvu näkyy myös siinä, että kaikkialla Irlannissa tunnutaan rakentavan hirveästi. Eikä edes mitään vaatimatonta rakentamista, vaan kaikkialle, jopa pieniin satojen asukkaiden kyliin, nousee satojen neliöiden isoja lukaaleja, joita ei esim. Suomesta monia edestä löydy. Meistä tämä tuntui todella oudolta, sillä katsomiemme asuntoilmoitusten mukaan asunnot Irlannissa eivät todellakaan ole halpoja, vaan luokkaa 300-600 tuhatta euroa. Meille jäikin osin mysteeriksi, millä rahalla irlantilaiset kustantavat näitä taloja. Velalla kaiketi ja voikin olla, että myös Irlannissa suuret asuntolainat saattavat kaatua ennen pitkään ihmisten niskaan.

Galwayssa majoituimme ihan keskustan tuntumaan erääseen Bed&Breakfast -paikkaan, jota opaskirjamme suositteli. Majoittumisen jälkeen suoritimme pienen kierroksen kaupungilla, minkä jälkeen palasimme huoneeseemme. Yöllä koimme kylmiä hetkiä, sillä vaikka huoneen patteri huusi punaisena, oli huoneessa todella kylmä. Vessaan ei oikeastaan voinut edes mennä ja kaksien peittojenkin alla jouduimme nukkumaan kiinni toisissamme, ettei vilu iskisi. Kyseinen yöpaikka ei ollut 100€ hinnan väärti ja pettymys. Onneksi kohtuullinen aamupala torstai-aamuna hieman paikkasi mieltämme.

Heti aamupalan jälkeen jätimme Galwayn taaksemme ja suuntasimme tielle. Edessä oli jälleen reilun 200km ajomatka sangen tavallisissa maisemissa Donegalin maakunnan saman nimiseen pikkukaupunkiin (3000 asukasta) Luoteis-Irlannissa. Majoituimme kaupungin tyyreimpään hotelliin (hinta noin 100€, sisältäen pääsyn uima-altaaseen). Jätettyämme laukkumme huoneeseen, jatkoimme autolla kohti länttä. Ohitimme Killybegsin kuuluisan kalastajakylän ja ihmettelimme tuhansia kalatehtaiden ympärillä pyöriviä kalalokkeja sekä kymmeniä isoja kalastusaluksia. Voinette kuvitella, että kylän ilma tuoksui jollekin ihan muulle, kuin raikkaalle meri-ilmalle... :-)

Noin 40km päässä Donegalista aloimme lähestyä kohdettamme, Slieve League -vuorta. Vuoren juuren pienessä kylässä saimme hetken aikaa etsiä oikeaa pikkutietä vuorelle, sillä Donegalin harvaan asuttu maakunta on voimakkaimpia perinteisen iirin kielen keskuksia. Tästä johtuen kaikki tiekyltit ovat vain iiriksi, jonka kirjoitusasu ei ole mitenkään kovin selkeä, eikä muistuta englantia alkuunkaan (kieli kuulostaa puhuttaessa, ainakin meistä, jotenkin itä-eurooppalaiselta). Kaikesta huolimatta löysimme oikean pikkutien, joka lähti kipuamaan vuorelle. Mutkainen ja hyvin kapea tie oli sangen jännä ajettava, sillä yhtään ei tiennyt, mitä seuraavan mutkan takana olisi. Lampaita (ja yksi lammikossa kylpevä ankkakin) oli tiellä ja sen reunoilla, joten niidenkin kanssa sai olla tarkkana. Lopulta saavuimme parkkipaikka-alueelle, jonne jätimme automme. Tuuliselta parkkipaikalta eteemme aukenivat Slieve Leaguen huimat rantakalliot, jotka ovat Euroopan korkeimmat. Yhteensä kallio nousee merestä noin 600 metriä, mitä on vaikea käsittää jopa omin silmin nähtynä. Kun vieressä ei ole mitään, mihin verrata, on hyvin vaikea arvioida korkeutta. Sen verran sitä silti on, että ulapalta saapuvat sadepilvet joutuvat hidastamaan selvästi vuoren kohdalla ja vuoren huippu olikin jatkuvasti pienen sadepilviverhon sisässä.

Slieve League ei ole mikään tunnettu kohde ja niinpä mekin olimme paikalla melkein kaksistaan. Mitään aitoja ei taaskaan ollut, mikä oli mahtavaa, sillä vuoren rinnettä kivutessa oli jälleen hyvin vapaa olo. Tuuli ympärillämme oli todella voimakas, eikä ihan reunalle sen takia uskaltanut mennä. Noin 350m korkeudelle kiivettyämme päätimme olla jatkamatta matkaa pidemmälle, sillä tuuli alkoi tehdä kävelystä hankalaa. Paikka oli silti hyvä kääntöpiste, sillä siltä aukeni näkymä niin avomerelle, kuin mantereen puolelle isoon laaksoonkin. Pienen kalliomuodostelman juuressa ihailimme maisemaa tuulelta piilossa. Kapuamamme reitin suunnalta paljastui myös ylhäältä nähtynä pieni kalliojärvi, noin 200 metrin korkeudessa meren pinnasta. Maisemat olivat todella upeat ja hieman haikeina lopulta jätimme ne taaksemme ja palasimme hotellille.

Hotellilla söimme tuoretta kalaa illallisella ja kävimme uimassa hotellin allasosastolla. Illalla nukkumaan käydessämme, pauhasi ulkona iso myräkkä. Koko yön vettä tuli kaatamalla ja ukkonenkin jyrisi. Se ei kuitenkaan haitannut untamme pätkääkään, sillä niin väsyneitä olimme tästäkin päivästä. Perjantaina olikin sitten edessä kuudes ja viimeinen etappimme autolla. Suuntasimme jälleen heti aamusta tielle ja noin kello 10 ylitimme rajan Pohjois-Irlantiin. Rajana toimii joki Liffordin kylän kohdalla ja aluksi emme edes tajunneet vaihtaneemme maata. Bensa-aseman hintojen muuttuessa euroista punniksi tajusimme maan vaihtuneen. Pohjois-Irlantiin saapuminen tuottikin hieman pähkäiltävää, sillä paitsi että paikallinen valuutta oli nyt puntia, olivat nopeusrajoitukset maileja tunnissa ja etäisyydetkin maileina. Onneksi sentään liikenne pysyi samana, eli "väärällä puolen".

Piipahdimme lyhyesti Londonderryn kaupungissa (P-Irlannin 2. suurin kaupunki) vaihtamassa rahaa ja pienien sadekuurojen läpi suuntasimme rannikkoa pitkin kohti itää. Noin puolen päivän maissa saavutimme kuuluisan Giant's Causewayn. Kyseessä on merenalaisen tulivuorenpurkauksen synnyttämä jännä muodostuma, jossa laava on jäähtynyt kuusikulmaisiksi kivipilareiksi. Näkymä meren rannalla on todellakin uskomaton, kun vieri vieressä on tuhansia tällaisia pilareita. Ihan kuin ne olisi tehty jossain tehtaassa, sillä niin samanlaisia ne ovat. Liukkailla kivillä saa olla tarkkana, sillä nilkkansa nyrjäyttää helposti ja ihan vieressä majasteettisesti pauhaava merikin luo omat riskinsä. Tätä luonnonmuodostelmaa ihailtuamme jatkoimme matkaamme rannikkoa pitkin. Opaskirjamme oli sen verran mainostanut 10km päässä olevaa Carrick-a-Reden köysisiltaa, että se oli pakko päästä näkemään. Kyseessä on siis köysisilta, jonka paikalliset kalastajat ovat aikanaan virittäneet rannikon ja läheisen asumattoman pikkusaaren välille. Alunperin tämä 25 metrin korkeudessa kulkeva silta muodostui vain kahdesta köydestä (yksi käsille, yksi jaloille), mutta nykyään paikalla on kunnon köysisilta. Vaikka ajatus sillasta sangen korkealla olikin ennakkoon jännä, ei se todellisuudessa ollut kummoinenkaan ylitettävä. Perjantai oli toki hyvin tuulinen päivä, mutta vaikka vettä tihkutti poikittain, oli silta turvallinen ylittää. Jälkikäteen mietittynä silta ei ehkä ole muutaman punnan maksun arvoinen, mutta sille vievältä polulta on kivat rannikkomaisemat.

Seuraavaksi asetimme auton keulan kohti Pohjois-Irlannin pääkaupunki Belfastia. Noin kello 16 saavuimme tähän 580 000 asukkaan kaupunkiin ja pienellä etsimisellä löysimme Aviksen autovuokraamon, jonne palautimme auton. Kuuden päivän aikana olimme ehtineet ajaa hieman yli 1500 kilometriä, mikä on melkoisesti reilu 200 kertaa 200 kanttiinsa olevalla saarella. Irlannin rannikko on vain niin repaleinen ja mutkikkaita niemiä riittää kierrettäväksi monia, joten kilometrejä kertyy nopeasti. Ilahduttavasti auton kanssa ei ollut mitään ongelmia ja automaattivaihteilla oli helppo ajella. :-)

Reissun viimeinen hotellimme sijaitsi aivan vuokraamon vieressä ja saimme helposti majoituttua. Suuntasimme kaupungille syömään ja kiersimme hieman vielä keskustaa, ennen hotellille palaamista.

Lauantaina keli oli jälleen sangen vaihteleva, mutta onnistuimme kiertämään loput osat keskustaa. Belfast, kuten Dublinkin, osoittautui jotenkin sekavaksi ja likaiseksi kaupungiksi, emmekä oikein ihastuneet siihen. Siellä täällä on kauniita vanhoja rakennuksia, joiden viereen on kuitenkin rakennettu rumia betonilaatikoita. Lisäksi silmiin pistävää oli, ettei katujen varrella ollut oikeastaan ollenkaan puita, joten asfaltti ja betoni ovat voimakkaat katukuvan elementit. Belfast on perinteinen teollisuuskaupunki, jossa erityisesti telakkateollisuudella on pitkät perinteet. Itse legendaarinen Titanic on rakennettu kaupungissa ja tarjolla olikin turistikyytejä katsomaan telakka-alueita. Vanhaa satama-aluetta on Belfastissakin rakennettu uudelleen uusilla rakennuksilla, mutta mitään kovin ihmeellistä emme nähneet. Sen sijaan kaupungin ydinkeskustassa oli tarjolla jotain ainutlaatuista, sillä sinne oli vain kaksi päivää aiemmin avattu kaupungin suurin ostoskeskus Victoria Square. Kyseinen ostoskeskus olikin sangen jännä näky, sillä se on täysin avoin, mutta kuitenkin katettu tila. Iso lasikupoli on keskuksen maamerkki ja kupoliin on ilmainen pääsy ihmettelemään ympärillä olevaa kaupunkia.

Belfast on ehkä parhaiten tunnettu 1900-luvun loppupuolen mellakoista (nk. Troubles), jossa Britannian hallintoa kannattavat lojalistit ja Irlantiin liittymistä kannattaneet tasavaltalaiset suorittivat pommi-iskuja kaupungissa. Yhteensä 30 vuoden aikana väkivaltaisuuksissa sai surmansa yli 1500 ihmistä. Levottomuudet keskittyivät lähinnä Länsi-Belfastin köyhiin lähiöihin, jossa eri aatteen kannattajat ottivat yhteen. Nykyisinkin alue on edelleen köyhää, mutta huomattavasti turvallisempaa. Turisteja alueelle vetävät kymmenet talojen päätyihin maalatut poliittiset seinämaalaukset, joista osa on todella taidokkaasti tehtyjä. Koska alue sijaitsee sangen kaukana keskustasta, emme tulleet nähneeksi sitä. Aikeenamme oli silti käydä tutustumassa tapahtumien historiaan eräässä museossa, mutta harmiksemme se oli suljettu remontin vuoksi. Matka ei kuitenkaan ollut täysin turha, sillä näimme sen aikana yliopiston kampuksen vanhoja rakennuksia. Lauantai-iltana kävimme vielä elokuvissa katsomassa kovasti mainetta keränneen "There Will Be Blood" -elokuvan, joka olikin hyvin mielenkiintoinen.

Sunnuntaina oli sitten aamusta aika kirjautua ulos hotellista ja ottaa bussi kohti lentokenttää. Hieman ennen kymmentä halpalentoyhtiö Easyjetin lentomme nousi ilmaan ja kahden tunnin päästä olimme jo takaisin Berliinissä. Onneksemme juuri sunnuntaina junat kulkivat, sillä lähipäivinä Berliinissä oli 10 päivän julkisen liikenteen lakko. Pääsimme siis hyvin kotiin, jossa sitten lepäsimmekin lopun illan.

Kaiken kaikkiaan Irlannin reissumme oli todella onnistunut ja näimme jopa enemmän kuin alunperin suunnittelimme. Aikataulumme oli toki tiukka ja ajettavaa kertyi paljon, mutta silti ehdimme monessa paikkaa viettämään pitkiäkin aikoja vain maisemia ihastellen. Auto oli ehdottomasti parasta matkassa, sillä sen avulla pääsimme tutustumaan maaseutuun, sekä todella mielenkiintoiseen rannikkoon. Rannikko kaikissa muodoissaan oli ehdottomasti parasta nähtyä, sekä ehkä Killarneyn ympäristön vuoret. Isot kaupungit, etupäässä Dublin ja Belfast olivat meille pettymyksiä, eivätkä tarjonneet hirveästi nähtävää. Siksipä ne tulikin jätettyä hieman vähemmälle ja keskityttyä muuhun. Irlannin reissu ei ollut ihan halpa toteuttaa, koska maan hintataso on sangen korkea. Suoraan sanoen paluu Berliiniin oli hyvin mieluisa, sillä hintataso on ihan eri. Halusimme silti hieman nautiskella, joten siksi päädyimme 3-4 tähden hotelleihin niin usein. Irlanti on kyllä hyvin mielenkiintoisa maa ja meille kyllä jäi halu palata sinne joskus. Muun muassa tutkimaan vielä väliin jääneitä niemiä ja seutuja.

Noin, nyt olen saanut purettua tuon 10 päivän reissun paperille ja seuraavissa viesteissä on jälleen aika paneutua saksanmaalla tapahtuviin aiheisiin. Ainakin monista vierailuista luonamme pitää tulevina viikkoina kertoa yhtä sun toista. Ja onhan tätä aikaa, sillä seuraavat viisi viikkoa ovat ihan arkisia viikkoja. Seuraava "tapahtuma" on, kun toukokuun viimeinen viikko tulee vietettyä jälleen Suomessa mm. veljeni lakkiaisissa.

Cliffs of Moherin huimat kielekkeet:


Burdenin mielettömän laajat kivipellot:


Tie Slieves Leaguelle on sangen kapea:


Slieves Leaguen melkein 600m korkeat kallioseinämät:


Giant's Causewayn erikoiset kivipilarit:


Totuudenpaikka köysisillalla:


Upouusi Victoria Square ja sen lasikupoli:


Belfastin yliopiston kasvitieteellinen puutarha:


Belfastin komea kaupungintalo:


Iso kala Belfastin satamassa:

[Klazu]

Kuvat kalpenevat tietekin tämän foorumin teosten rinnalla, mutta joskos noista vähän maisemia näkisi. Yhteenvetona Irlanti oli Dublinia ja Belfastia lukuunottamatta uskomattoman upea maa ja maaseudulla sekä rannikolla oli mielettömän siistiä ajella toista viikkoa. Se liikkumisen vapaus ja se karu luonto. Ihanaa! Ehdottomasti joskus pitää käydä kiertämässä autolla hieman samanlainen Skotlanti.